Sekulaari uskontonostalgia ja halu nähdä uudelleenlumoutumista
Maallistunut ja järkiperäinen ilmapiiri synnyttää joissakin nostalgiaa menneiden aikojen uskonnollisuudesta ja kaipuuta uudenlaiseen lumoutumiseen. Joskus siihen liittyy näkemys yhteiskunnan uudelleenmuovauksesta niin, että transsendenssi ja lumo voisivat tehdä paluun. Toivioretkeltä maagisen äärelle löytyy romantiikan ajan taiteilijoita, myöhempiä mystikkoja, äärioikeiston älyköitä ja piilaaksohenkisiä konsultteja.
”Äiti, mitä mun pitäisi tehdä, kun en usko Jumalaan?”
Näin väitti eräs tuttuni kauan sitten kyselleensä äidiltään lapsena. Puheena oli, että miksi jotkin oppilaat koulussa opiskelivat hänen tapaansa elämänkatsomustietoa siinä missä osa kavereista oli uskonnontunneilla.
Max Weber kuvaili vuonna 1918 lumouksen murtumista (eng. disenchantment, saks. Entzauberung) Münchenin yliopistossa pitämässään luennossa nimeltään ”Tiede kutsumuksena ja ammattina”. Sosiologian perustajahahmoihin kuuluvan tutkijan mukaan yhteiskunta (mielessään toki erityisesti Saksa) oli reformaatiosta lähtien elänyt muutosprosessissa. Siinä taianomaisuus ja tuonpuoleisen hämmästyttävyys katosivat hiljalleen yhteiskunnan rationalisoituessa ja tieteellistyessä.
Lumouksen murtuessa ihmiset uskovat harvemmin jumaliin ja muuhun näkymättömään. He luottavat ennemmin koululääketieteen oppineeseen kuin kansanparantajaan. Sielunhoitajapappi vaihtuu psykoterapeutiksi ja uskonnollinen puheenparsi jää kahvipöydästä pois.
Asian voisi ilmaista niinkin, että kun lumous murtuu, transsendenssi – ajatus ihmisten yläpuolisesta tavoittamattomasta – katoaa yhteisöstä.
Alun sitaatissa mainitsemani tuttu harmitteli sitä, että hän sai otteen uskonnoista vasta aikuisiällä ja piti omaa uskonnotonta kasvatustaan rajoittavana. Romantisoimiseen taipuvaisen tuttuni mielestä maailman uskonnoissa oleellista oli jokin syvempi kipinä. Väkivalta ja muut lieveilmiöt olivat hänen mukaansa vain pintaa. Pitäisi katsoa tarkemmin – ja oletettavasti lumoutua.
Kun siis lumoutumista on kaikkiaan aiempaa vähemmän, ei ole yllättävää, että jotkut haluaisivat nähdä sitä enemmän. Kyse voi olla henkilökohtaisesta tunteesta saada elämältä ja arjelta ”jotain lisää”. Joidenkin ratkaisu on esimerkiksi taianomaistaa tieteellistä maailmankuvaansa, kuten Roosa Haimila kuvailee väitöskirjassaan. Jotkut puolestaan hakeutuvat niin kutsutun uushenkisyyden tai vaikkapa uusnoituuden pariin.
Toiset (monesti protestanttisten ympäristöjen kasvatit) ihailevat esimerkiksi katolisuutta tai ortodoksisuutta, tai ainakin omaa mielikuvaansa niistä. Näiden kirkkokuntien saatetaan ajatella esimerkiksi säilyttäneen enemmän aitoa mystisyyttä, komeaa symboliikkaa ja muuttumattomampaa opintulkintaa. Nämä tuottavat joidenkin mielessä autenttisuuden suitsukemaista tuoksua.
Minua kiinnostavat erityisesti ne yhteiskunnasta kirjoittavat, jotka käsittelevät lumousta ja transsendenssia niiden sosiaalisen funktion kautta. He voivat ajatella esimerkiksi, että uskonto – tai jokin vastaava transsendenssin lähde – on välttämätön, jotta yhteisö pysyisi pitkään koossa.
Mielessäni ovat nyt hahmot, joilla on selkeä normatiivinen elementti: he, jotka ovat huolissaan yhteiskunnasta ja näkevät lumouksen ja transsendenssin välttämättömänä laastarina “moderniin sieluttomuuteen”. Alla esimerkkejä heistä, mutta myös muista.
En ajattele itse näin, mutta olen tutkijana kiinnostunut tällaisesta ajattelusta ilmiönä. Lähinnä siksi, että sekulaari uskontonostalgia ja halu nähdä uudelleenlumoutumista ovat varsin yleisiä ajattelutapoja ja siksi laajemmassa mielessä merkittäviä.
***
Sekulaarin uskontonostalgian ja uudelleenlumoutumisen kaipuun perinteet ovat aika pitkät, ainakin 1700-luvulle ulottuvat. Tuolloin yleistyneessä romanttisessa taiteessa ja ajattelussa mielikuvitus ja tunnekokemukset olivat valttia, ja menneisyydessä nähtiin menetettyä suuruutta. Esimerkiksi antiikkiin ja keskiaikaan ja näiden hiomattomaan hengellisyyteen kohdistui usein ihailua. Kysyttiin: olemme ehkä nyt älyllisesti edistyneempiä, mutta olemmeko aidompia ja onnellisempia? Ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) näkikin modernin yhteiskunnan ja kulttuurin keinotekoisena himmelinä, joka vieraannutti ihmisen autenttisesta ja jalosta luonnontilastaan.
Mystiikasta ja okkultismista kiinnostunut englantilainen runoilija William Blake (1757–1827) kehitteli oman mytologiansa ja näytti kuuluisalla tavalla profetoivan siitä runoissaan. Vaikutteita Blake omaksui esimerkiksi mystikoilta kuten Jakob Böhmeltä (1575–1624) ja Emanuel Swedenborgilta (1688–1772), sekä druidismista ja muusta pakanuudesta. Aikansa valtavirtakristillisyyteen hän suhtautui kriittisesti ja piti Englannin kirkkoa valtion kätyrinä. Nykyään Blake on Iso-Britannian kansalliskirjailijoiden joukossa ja koulujen vakiolukemistoa.
Nationalismista alkoi tulla suosittua Ranskan vallankumouksen (1789) jälkeen ja 1800-luvun edetessä. Romanttinen ajattelu ja taide sai nyt ilmiasunsa usein kansallisromantiikassa. Ihannoinnin kohteeksi tuli oma kansa väitettyine juurineen ja erityislaatuisine identiteetteineen, ja suhde transsendenttiin oli usein tärkeää.
Esimerkiksi varhaisessa suomalaisuusliikkeessä ja myöhemmässä suomalaisessa kansallisromantiikassa suomalaisten henkistä autenttisuutta haettiin paitsi esikristillisestä mytologiasta ja Karjalasta (Elias Lönnrot, Akseli Gallen-Kallela), myös Suomen kansan väitetystä yhteydestä Raamatun kansojen historiaan (Daniel Juslenius, Zachris Topelius).
1800- ja 1900-lukujen taitteen kulttuuri-ilmapiiriin viitataan usein termillä fin de siècle, vuosisadan loppu. Etenkin ranskalaisten ja englantilaisten taiteilijoiden viitoittamalla tiellä harrastettiin dekadentteja iloja ja tehtiin todellisuuspakoista taidetta. Myös kiinnostus okkultismiin ja mystiikkaan laajeni. ”Vieraisiin uskontoihin ja perinteisiin” liittyvää kirjallisuutta löytyi hyvin monen aikakauden hahmon kotikirjastosta, esimerkiksi Carl Gustaf Emil Mannerheimin. Aasian matkoillaan Mannerheim lahjoitti Dalai lamalle revolverin (jonka tämä otti Mannerheimin muistiinpanojen mukaan mielellään vastaan) ja lumoutui luostareista ja moskeijoista.
Kiinnostus transsendenttiin ja mystiseen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa näkyi esimerkiksi meedioiden ja heidän järjestämiensä spiritististen istuntojen suosion muodossa. Kirjailija Minna Canth osallistui vuonna 1893 Helsingissä rouva d’Esperancen istuntoon. Mukana olivat myös esimerkiksi edellä mainittu Gallen-Kallela ja suomalaisen helluntaiherätyksen perustajahahmo Pekka Brofeldt. Canth jatkoi spiritistisiä istuntoja Kuopiossa ja perehtyi myös esimerkiksi teosofiaan ja buddhalaisuuteen. Kirkollisten piirien kanssa Canthin välit olivat kitkaiset. Hän näki uskonnon myös eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden välineenä.
Mainittakoon vielä traditionalismi, joka on käsitteenä sekava; sillä viitataan moniin varsin erilaisiin asioihin. Yksi tavallinen merkitys on perennialistinen ajattelu kaikkien maailman uskontojen jakamasta esoteerisesta ytimestä, joka on enemmän tai vähemmän hautautunut. Tällaista filosofiaa edusti esimerkiksi ranskalainen kirjailija René Guénon (1886–1951), jonka mukaan moderni länsi on materialistinen ja henkisesti pimeä, vastaten hindulaisen mytologian Kali Yuga -aikakautta. Guénon tavoitteli jotain parempaa ja kääntyi suufiksi.
***
Nykypäivästä esimerkkien löytäminen sekulaarista uskontonostalgiasta tai halusta nähdä uudelleenlumoutumista on vielä helpompaa. Ei tarvitse vilkaista kuin sosiaaliseen mediaan, kirjakaupan uutiskirjeeseen tai vaikkapa poliitikkojen kirjoituksiin.
Esimerkiksi yhdysvaltalaisen äärioikeiston hahmo ja entinen Donald Trumpin neuvonantaja Steve Bannon kuvaili suhdettaan edellä mainittuun traditionalismiin tutkija Benjamin R. Teitelbaumille seuraavasti:
Traditionalistien vahva viesti minulle on, että on olemassa tie. Elämässä on oltava sekä immanenssia että transsendenssia. Jos elämässä ei ole transsendenssia, siitä tulee ohut. Siitä tulee materialistinen. Ja tällainen yhteiskunta hajoaa ennen pitkään. Kaikkialla Amerikassa vaikuttaa siltä, että olemme menettäneet moraaliset perustamme.
Suomalainen traditionalisti Aki Cederberg kirjoittaa samanhenkisesti kirjassaan Pyhä Eurooppa (Basam Books 2020, s. 31), fiilistellen jonkinlaista kansallispakanallista herätystä:
Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti. Kun yritys toisensa jälkeen pyrkii tekemään pohjoiset kansat osattomiksi ja riistämään heiltä pyhän maailmansa, kun moderni maailma muuttuu yhä ontommaksi ja sieluttomammaksi, vanhat jumalat heräävät. Silloin sodanjumala Odin astuu kohti paikkaansa kansan sisimmässä. Ja silloin Thor syöksee maahan rakeita ja ukkosta ja tuhoaa säälimättä jumalattoman roskaväen – aikamme todelliset jättiläiset ja kaaoksen voimat – joka on asettunut hänen väkeään vastaan.
Traditionalistisia, pakanallisia, kansallismielisiä ja joskus äärioikeistolaisiakin ajatuksia kierrättävän neofolk-musiikin piirissä nostalgisuus ja lumouksen kaipuu ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Genren tunnetuimpiin yhtyeisiin kuuluva Death in June laulaa esimerkiksi kappaleessaan ”But, What Ends When the Symbols Shatter?” (New European Recordings, 1992) näin:
When life is but disappointment
And nothing is amusing
(…)
Is a life without god
Is an end without love
Soulless today
And soulless tomorrow
(…)
But what ends when the symbols shatter?
And who knows what happens to hearts?
Loppuun aivan toisenlainen esimerkki. Teologi ja yrittäjä Casper ter Kuile kuvailee piilaaksohenkisessä teoksessaan The Power of Ritual: Turning Everyday Activities into Soulful Practices (HarperCollins, 2021), miten erilaisten rituaalien avulla steriilistä ja sirpaleisesta modernista elämästä saa jälleen maagista. Kirja tarjoaa elämäntaito-oppaan muotoon paketoitua kevyttä uskontotiedettä, jossa rituaaleja ja muita uskontoihin liitettyjä peruspiirteitä sovitellaan henkisesti tyhjentyneen liberaalin kaupunkilaisen ylle. Kuile pohtii miten voisi esimerkiksi rukoilla omaa hyvinvointia lisäten, vaikka ei kykenisi uskomaan Jumalaan.
***
Ei ole vaikea löytää edellä kuvaamani kaltaisia esimerkkejä, joissa on sekulaaria uskontonostalgiaa tai halua nähdä uudelleenlumoutumista. Kyseessä on tunnistettava ilmiö.
Mistä tämä sitten yleisemmin kertoo? Mitä sitten, jos tällaista on? Miksi siihen kannattaa kiinnittää huomiota?
Palataan näihin joskus.
Jumalattoman roskaväen edustajan terveisin,
Tuomas Äystö